Minun piti oikein istua alas pohtimaan työurani kulkua, kun muutama päivä sitten sain niin ihanaa palautetta asiakkaalta. Samalla muistelin rakkaan äitini kommentteja tehtyäni heille mittatilauspeilin.
Kun juhannuksen jälkeen nostimme uuden, ison peilin lapsuudenkotini eteisen seinälle, äitini katseli peiliä tarkkaan ja totesi: No en olis kyllä uskonut, että meidän Tiina pystyy noin tarkkaa työtä tekemään.
Juu, en ehkä ole perhepiirissä tunnettu pikkutarkkuudesta enkä pilkun fiilaamisesta. Mieheni antoi minulle 3 viikkoa ensi tapaamisesta lempinimen Touho, jota kukaan ei ole kyseenalaistanut näinä vuosina. Samantyyliset lempinimet seurasivat työpaikasta toiseen: Touhu-Tiina, touhutäti, Tiina Tomera....
Työurani alkoi 14-vuotiaana paikallisen urheiluseuran, Pihtiputaan Tuiskun jäätelökioskilta. Seuraavana kesänä olinkin jo Helsingissä Invalidien lomakodissa keittiöapulaisena. Sijaistin 15-vuotiaana keittäjän vapaapäivät! Menin kellariin, katsoin mitä purkeissa oli, ja loihdin asiakkaille milloin mitäkin kakkuja ja herkkuja päiväkahvin kanssa. Päivän pääruuat oli toki etukäteen sovittu ja siinäpä ne tuli keiteltyä hyvin ammattimaisesti. Asiakkaat odottivat näitä meidän keskinäisiä päiviä, koska järjestin aina yllätyksiä.
7 vuoden taideopintoni Moskovassa Surikovin taideinstituutissa tulivat maksetuiksi käytännössä yhden ja saman työnantajan turvin. Piironki Oy, ehkä paremmin tunnettu 80-luvulla naistenlehtien postimyyntipalstoista (Kotilieden puoti, Annalahja jne) toivotti minut vuodesta toiseen tervetulleeksi, oli sitten joulu- tai kesäloma. Monena kesänä raahustin Perämiehenkadulle aamulla Tolstoi-junalta suoraan, ja siinä aamukahvien lomassa päivitettiin kuulumiset. Ja sitten hommiin!
Venäjän opettajani sanoi, että muista Tiina, kielitaito tuo sinulle leivän. Niinpä se olikin vielä 2000-luvun alussa. Laitoin vinon pinon hakemuksia postiin, ja sain monia vastauksia. Kaikkiin töihin opetetaan, pääasia että puhuu venäjää ja englantia. 10 vuotta meni konttoreissa, siisti sisätyö, hyvä palkka, parhaimmillaan työsuhdeauto....
Vaan ei se onni löytynyt konttoreista. Omasta yrityksestä olin jostain syystä aina haaveillut, ja viimein muutaman onnekkaan sattuman kautta hyväpalkkainen työ vaihtui täyspäiväiseen yrittäjyyteen.
Miksi ihmeessä?
Vastauksen oivalsin muutama päivä sitten.
A) En voi sietää keskeneräisiä asioita. Haluan saada työni tehtyä loppuun. Yksi kerrallaan, mutta valmiiksi. Hop ja seuraava. Juuri siksi jaksan keskittyä kehystystyöhön, koska sen saa aina valmiiksi. Jos ei tänään, niin viimeistään huomenna.
B) Otan liikaa paineita toisten rahoista. Omista en stressaa yhtään. Välillä sitä on ja välillä ei, minkäs teet.
c) Oman itsensä pomona oleminen. Onnistuessaan voi kiitellä itseään, että hyvin meni. Ja jos huonosti käy, syyllinen löytyy läheltä.
Lupaavasti alkanut konttoristin urani siis mitä ilmeisemmin tyssäsi lukuisiin keskeneräisiin asioihin. Samaa asiaa viikosta, kuukaudesta toiseen, pyörität ja selvität, kysyt ja vastaat. Eikä valmista tule millään. Pahimmassa tapauksessa vielä koko kirjeenvaihto siirretään lakimiehille, ja sitten sitä samaa selvitystä jatketaan useamman ihmisen voimin.
Vuosia se kesti, mutta taivallukseni kokemuksineen, vastoinkäymisineen ja onnistumisineen saa miettimään, että olisikohan tämä taiteilijan planttu viimein löytänyt oikean paikkansa?
