Etsi

"Kun on nähnyt lännen, on nähtävä myös itä"

Olin 21-vuotias tyttönen lähtiessäni Venäjälle opiskelemaan. Päätös oli hyvin impulsiivinen ja tunnepohjainen, mutta tunne oli erittäin vahva. Tiesin, että edessä olisi 7 vuotta opiskelua ja asumista ties minkälaisissa oloissa. Vielä viime hetkillä Pietari vaihtui Moskovaksi, mutta se ei lähtöaikeitani hetkauttanut suuntaan tai toiseen.


Päätöstä edelsi vuoden pesti au-pairina New Yorkissa. Voitte vain kuvitella, miten sekaisin oli nuoren tytön pää, kun Ameriikan unelma paljastuikin joksikin ihan muuksi. En kokenut oloani kotoisaksi, en aistinut vapautta enkä mahdollisuuksia, olin yksinäinen, lihoin ja kaipasin kotiin.


Jenkeistä mieleeni jäivät valtavat kylpyhuoneet, joita piti olla jokaisen makuuhuoneen yhteydessä, vessapaperirullat, jotka oli kuvioitu sävy sävyyn tapetin kanssa ja Pihtiputaan kirkonkylän kokoiset kauppakeskukset täynnä vaatekauppoja, joista saattoi ostaa jakkupuvun 15 dollarilla. Edelleen näen silmissäni, anteeksi vain, järkyttävän lihavan naisen, joka hädin tuskin pääsi kävelemään omin jaloin, ja joka tilasi edessäni Mäkkärin jonossa 18 hampurilaista ja söi ne yhdeltä istumalta. Oma ateriani taisi jäädä sillä kertaa syömättä.


Olen sekä itkettänyt että naurattanut läheisiäni motoilla ”Kun on nähnyt lännen, on nähtävä myös itä” ja ”1 vuosi jenkeissä oli pahempi kuin 7 vuotta Venäjällä”. Moni tuttu matkan varrella on vaatinut tyrmistyneenä selityksiä. Perustele, en voi ymmärtää miten voit edes sanoa noin. Ehkä asia ei olekaan selitettävissä, vaan aistittavissa.


Isäukko laittoi minut matkaan vedonlyönnin saattelemana. Hän oli näet varma, että ”tyttö tulee maitojunalla kotiin ennen joulua”. Näin kävikin, mutta ei ihan niin kuin arvelitte. Sairastuin nimittäin maksatulehdukseen, hepatiitti A on ilmeisesti melko yleinen turistitauti maissa, joissa hygieniataso ei ole ihan paras mahdollinen. Joten kyllä, rytkytin junalla Helsinkiin silmämunat kirkkaan keltaisina (se ainoa kerta, kun sain maastapoistumisviisumin päivässä ilman ulkomaalaisdekanaatin henkilökunnan voitelua), olin viikon Jyväskylässä keskussairaalassa, kuukauden kotona toipumassa ja lähdin kaikkien yllätykseksi takaisin Moskovaan.


Opintojeni aloitusvuosi oli 1993. Neuvostoliitto oli jo hajonnut ja syys-lokakuun vaihteessa Moskovassa ammuttiin valkoista taloa Jeltsinin johdolla. Kuulin tykin jylinän koulun piirustusluokkaan ja olin luonnollisesti peloissani. Olin varma, että jäisin sisällisodan jalkoihin, enkä ikinä saisi paluuviisumia takaisin kotiin. Tilanne ei kuitenkaan näin pahaksi äitynyt, mutta se oli ja on yhä muistutus Venäjän arvaamattomuudesta. Opettajani kuljeskeli luokassa tyynen rauhallisena, ja kun yritin siinä vaiheessa olemattomalla venäjänkielentaidolla ja elekielellä kysellä, missä mennään, hän vain taputti minua olalle ja totesi, että nitshevoo, Jeltsin hoitaa.


Venäläisiä ei suuresti hetkauta, kuka maassa milloinkin valtaa pitää, he ovat ilmeisesti kansana oppineet sopeutumaan aina muuttuviin oloihin. Ehkä juuri siksi Venäjän kansan syvistä riveistä voi aistia jonkun mielettömän, vuosisatojen saatossa kehittyneen henkisyyden ja kultturellin, taiteellisen, jopa boheemin hengen ja elämänasenteen. Kun kansa on kovilla, mielikuvitus valjastetaan perusasioista selviämiseen. Arjen luovuus yhdistettynä kansallisylpeyteen ja oman kulttuurin tuntemukseen on tyrmäävä yhdistelmä.


Lähes kaikissa perheissä, joissa vierailin, oli seinät täynnä taidetta. Joku perheestä opiskeli taideakatemiassa, konservatoriossa, elokuvainstituutissa... luovat alat olivat, ja ovat käsittääkseni yhä, vahvana läsnä ihmisten arjessa. Kotoisissa illanistujaisissa lähes poikkeuksetta myös esiinnyttiin. Aina joku oli valmiina lausumaan Pushkinia ja Ahmatovaa, soittamaan harppua tai laulamaan. Pöytä pistettiin koreaksi vieraita varten, oli varaa tai ei, ja lukuisat herkut huuhdeltiin alas juhlapuhein säestetyillä vodkasnapseilla.

Uskon ymmärtäväni nyt, vuosia myöhemmin, mistä mottoni kumpusivat. Onni ja tyytyväisyys löytyy elämänsisällöstä, henkisyydestä ja kulttuurista. Sekä jenkeissä että Moskovassa pärjäsin taloudellisesti, elin suurta seikkailua, janosin elämää ja kokemuksia. Jenkeissä tunne jäi vaisuksi, kun kaikki pyöri rahan ja materian ympärillä. Päivät tuntuivat sisällyksettömiltä ja tyhjiltä. Venäjällä taas sain sielulle yllinkyllin lisäravinnetta taiteesta ja kulttuurista, vaikka arki oli usein hankalaa ja jopa ankeaa.


Näiden kokemusten pohjalta olen ilmeisesti tiedostamatta rakentanut elämääni siihen suuntaan, että perusasioiden ollessa kunnossa elämässä olisi paljon henkistä pääomaa. Nykyinen työni taitaa antaa siihen luonnostaan paljon eväitä!



110 katselukertaa

Copyright © 2019 Kamiter Ars Oy  

Design by Art of July Oy